Tarvitseeko hiippakunta oman hallinnon?

Kyllä ja ei.

Kyse lienee siitä, onko maallikoista ja papeista koostuvalla hiippakuntavaltuustolla sellaista roolia ja merkitystä, että valitut jäsenet pitävät mielekkäänä osallistumistaan sen toimintaan.

Nykyisillä hiippakuntavaltuustoilla on oikeasti hyvin vähän vaikutusmahdollisuuksia. Paras väylä ovat aloitteet, joita jäsenet voivat tehdä ja tuoda käsittelyyn. Hiippakunnan talouteen ja toimintaan valtuustolla ei juuri ole sanomista, koska asiat valmistellaan kirkkohallituksessa ja kapitulissa. Valtuusto vain hyväksyy sille tuodun ehdotuksen.

Näin ei kuitenkaan tarvitse olla.

Kirkon hallinto muistuttaa paljolta valtion ja kuntien hallintoa. On valtakunnallinen taso, kirkolliskokous, entisten läänien taso, hiippakunnat ja kuntien taso, seurakunnat.

Läänit ovat valtakunnan tasolta kadonneet, mutta kirkossa hiippakunnat ovat voimissaan, koska ne ovat todella vanhoja perusrakenteita, joista ei niin vain luovuta.

Kuntauudistus on vienyt paljon voimia ja aiheuttanut kitkaa seurakunnissa, koska niiden on pitänyt yhdistyä periaatteessa samassa tahdissa kuin kuntien.

Kirkon keskushallinnossa laaditaan parhaillaan suunnitelmaa, jossa yhdistämisissä otettaisiin aivan toinen tahti. Perusyksikkö olisi vähintään rovastikunnan, jollei peräti puolen hiippakunnan kokoinen. Silloin seurakuntien ei tarvitsisi tuskaisesti odottaa, koska seuraava yhdistyminen tulee ja miten hankala se mahtaa olla.

Yhdellä kertaa syntyisi eräänlaisia suuria seurakuntayhtymiä ympäri maan. Ne hoitaisivat keskitetysti hallinnolliset asiat ja paikalliset seurakunnat saisivat paneutua toimintaansa.

Silloin hiippakuntahallinnon rooli olisi aivan toinen kuin nykyisin. Hiippakuntavaltuustot olisivat uuden suuren ”rovastikunta- tai hiippakuntayhtymän” vastuullisia toimielimiä ja ne vastaisivat seurakuntien kehittämisestä ja toiminnasta omalla alueellaan.

Tuleva tai viimeistään vuonna 2016 valittava kirkolliskokous päässee ottamaan kantaa ”suureen harppaukseen”. Harppaukselle olisi todella jo tilausta.

Ikäsyrjintää kirkossa ja politiikassa

Eilisissä presidentinvaaleissa nousi esiin kysymys ikärasismista, siis oikeammin ikäsyrjinnästä. Sen lausui ääneen itse reilusti yli seitsemänkymppinen Elisabet Rehn ja saman asian nosti esiin myös Liisa Jaakonsaari.

Liisa Jaakonsaari totesi, että EU-parlamentin perspektiivissä Tarja Halonen, 68 v. on täysin kelpoinen vaativiin kansainvälisiin tehtäviin. Ranskassa ja Saksassa poliitikon ikä ei ole este, jos hän muuten on pätevä ja osaava. Suomen politiikassa ikä nousi esteeksi niin 70 vuotta täyttäneelle Paavo Lipposelle - kuin ehkä myös Paavo Väyryselle, 65 v.

Suomessa on saatu syntymään erittäin vahva ilmapiiri, jossa ihmiset eivät usko kenenkään eläkeiän saavuttaneen voivan toimia täysipainoisesti ja täyspäisesti paitsi ehkä Jukka Virtasen ja Claes Anderssonin.

Syrjivä ajattelu jyrää myös kirkossa ja varsinkin pääkaupunkiseudulla. Viime seurakuntavaaleissa äänestäjillä taisi olla aika yleinen näkemys, että kokemus ja ikä merkitsevät samaa kuin taantumuksellinen ajattelu. Siis kyvyttömyyttä katsoa eteenpäin ja arvostaa vain mennyttä.

Kokemus on korvaamatonta

Vaikutelma syntyi siitä, että päättäjistä todella suuri osa vaihtui uusiin, joiden kirkollinen kokemus ja osaaminen vaatii vielä runsaasti täydentämistä.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten nuoruuteen ja tuoreuteen uskovat luottamushenkilöt toimivat kirkolliskokousvaaleissa. Ehkä he haluavat uusia kirkon ylimmän luottamushenkilöjohdonkin jotta kirkko uudistuisi.

Valitettavasti kirkon kehittäminen ja päätöksenteko ovat pitkäjänteisiä prosesseja, joiden on noudatettava olemassa olevia säännöksiä. Se harmittaa monia kirkon päätöksenteossa mukana olleita ja olevia. Julkisoikeudellisen yhteisön päätöksenteko ei muutu nopeammaksi vaihtamalla päättäjät nuorempiin niin suuressa määrin kuin mahdollista.

Kirkko uusiutuu jatkuvasti

Kirkko on ihmiskunnan historiassa pisimpään pystyssä pysyneitä organisaahttp://www.blogger.com/img/blank.giftioita. Se on onnistunut siirtämään osaamista ja kokemusta eteenpäin ja yhdistämään sitä uuteen ja innostavaan. Tämä ei tapahdu tyrkkäämällä kokeneet ja osaavat ihmiset sivuun, jotta uudet ja tuoreet ihmiset voivat ottaa vallan kuten taistolaiset 70-luvulla.

Kirkon kehittämisessä tarvitaan sekä nuoria innostuneita ihmisiä että kokeneita konkareita, jotka estävät nuoria hakkaamasta päätään seinään. Kokeneet voivat kertoa, mistä löytyvät kaikki ne väylät, joiden kautta asioita kannattaa viedä eteenpäin.

Nykyinen kokemusta vähättelevä ilmapiiri on oikeasti masentava ja epämiellyttävä.