Sitku-elämästä nytku-elämään

Olin vähän yli viikko sitten kylässä paikassa, jonka emännältä opin suuren viisauden.

Aika moni elää elämäänsä niin, että teen sen ja sen asian sitten kun on aikaa.

Kutsun ne ihmiset kylään, opettelen laittamaan sitä ruokaa, hankin itselleni uuden harrastuksen sitten kun ei ole niin kiire kuin viime aikoina, sitten kun päivä on pitempi, sitten kun pitkittynyt flunssa on ohi, sitten kun olen tai olemme molemmat eläkkeellä.

Hän oli tullut siihen tulokseen, ettei ole mitään mieltä lykätä sellaisia asioita, jotka oikeasti voi tehdä. Kysehän on vain viitseliäisyydestä.

Voin kutsua tuon ihmisen meille kylään, kun aina on ollut niin mukava jutella, mutta myös liian vähän aikaa.

Opettelen laittamaan sen ruokalajin kunnolla, eihän se vaadi kuin muutaman kunnon kokeilukerran.

Lopetan sitku-elämän ja siirryn nytku-elämään.

En tiedä, oliko häneltä kuollut joku, jonka kanssa asiat olivat jääneet sitku-vaiheeseen. Saman tuottaa myös krooninen sairaus. Jos toinen ihminen on henkisesti tai ruumiillisesti poissa, tilaisuuksia ei enää saa takaisin.

Hieman samansuuntainen oli toinen silmiini osunut kommentti, joka koski syntymäpäivien viettoa.

Kun tulee tiettyyn ikään, ehkäpä jonnekin 50-60 –vuoden tienoille, jolloin tuttuja jo alkaa kuolla, syntymäpäivän merkitys kasvaa suuresti.

Syntymäpäiviä pitää viettää niin kauan kuin niitä voi viettää.

Ei haittaa, vaikka joutuu kutsumaan ystävät omakustannushintaan kansalaispäivällisille tuttuun ravintolaan tai baariin.

Eikä se mitään, vaikka ystävät kutsuu kotiin, jota ei ole remontoitu viimeisen päälle.

Eikä sekään mitään, vaikkei suursiivousta ole ehditty/jaksettu tehdä.

Tärkeintähän on saada ystävät yhteen juhlimaan sitä, että taasen ompi yksi vuosi mennyt ja tässä olemme vielä kaikki.

Eikö tällainen toiminta ole parhaimmillaan sitä mitä sanotaan Carpe diem – ajatteluksi.

Tartu hetkeen - niin kauan kuin vielä voit!