Suden vuosi – kahdesta kulmasta

On todella kiinnostavaa lukea kriitikoiden arvioita vasta nähdystä elokuvasta.

Tunnustan heti, että käyn aivan liian harvoin leffassa. Nyt kuitenkin tulin puolivahingossa nähneeksi Olli Saarelan ohjaaman Suden vuoden, joka perustuu Virpi Hämeen-Anttilan kirjaan.

Suomen Kuvalehteen filmin arvioi Jari Lindholm, reipas, uransa nousuvaihetta elävä toimittaja. Hän myöntää, että on liiankin tietoinen filmin ohjaajan elämäntilanteesta. Niinpä Lindholmin silmin nähtynä kyseessä on enintään vaatimaton melodraama, jossa ihmiset harhailevat, eivätkä tiedä, mitä tahtovat. Lisäksi heidän välillään vallitsee turhankin usein kiusallinen hiljaisuus.

Täysin toisenlaisen kuvan antaa Kirkko & Kaupunki –lehden toimituspäällikkö Marja Kuparinen, joka on jo elämää nähnyt ihminen ja pikemminkin laskeutumassa pois työelämästä kuin tunkemassa yhä korkeammille sijoille.

Lieneekö kyse iästä, mutta en tunnistanut Lindholmin kritiikistä näkemääni elokuvaa. Sen sijaan Marja Kuparinen oli katsonut Suden vuotta aika samanlaisten lasien läpi kuin minäkin. Kun Lindholm pitää päähenkilöiden vaikenemista kiusallisena, minä tulkitsen sen arkuudeksi ja odotteluksi ja lopulta myös vahvasti eroottisen jännitteen lataamaksi viipyilyksi. Samoilla linjoilla näyttää olevan Kuparinenkin.

Silmiini tämä rakkaustarina on varsin epätavallinen, koska se nostaa vahvasti esiin naisen sairastaman epilepsian ja sen tuottamat riskit ja elämän rajoitukset. Filmillä on vahva valistuksellinen ulottuvuus, joka taitaa olla aika epätavallista nykyisin.

Summa summarum: Eletty elämä muokkaa varmasti katsomisen tapaa ja kulmaa. Pidempi elämä antaa enemmän todellista tai luultua ymmärrystä. Ehkä ohjaaja ei ollut tavoitellut niitä syvyyksiä, joita elokuvasta löysin, mutta se lienee katsojan vapautta.

Suden vuosi ei kuitenkaan täysin kuulu kategoriaan: Kielletty alle 30 v.

Ne ovat niitä elokuvia, joita ihanteellisten nuorten ei kannata mennä katsomaan. He saavat vain moralisointikohtauksen.