Selviytymättömyys ei myy

Siitä lähtien kun ihmisiä alettiin pudottaa pois työelämästä, selviytymistarinoille on tullut yhä enemmän kysyntää. Aina ei tietenkään tarvitse olla kyse työstä ja sen menettämisestä. Tärkeintä on, että oli katastrofi miten massiivinen tahansa, ihminen kuitenkin nousee jaloilleen ja jatkaa elämäänsä edes suhteellisen valoisin mielin.

Tämä perusmalli on iskostunut varsin syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan ja siitä seuraa, ettei huonosti päättyneitä tarinoita saa kertoa ainakaan julkisesti. Nehän masentavat kuulijaa/lukijaa/katsojaa. Ne eivät myy.

On tietysti totta, että ihminen tarvitsee toivoa. Sitä tarvitaan erityisesti silloin kun oma elämä on enemmän tai vähemmän epävarmaa tai onnettomuuksien murjomaa. Toivo antaa elämälle tarkoitusta ja se luo perspektiiviä erityisesti tulevaisuuden suhteen.

Nykyinen elämisen malli, jossa työ on ihmisen arvon ratkaiseva mittari tuottaa monille ahdistusta. On työvoiman supistuksia, yritysmyyntejä, fuusioita, irtisanomisia ja ennen kaikkea pätkätöitä. Kaikki on suhteellisen hyvin niin kauan kuin uusi työ löytyy säädyllisen ajan sisällä, mutta jos väliaika venyy, ihmisen ylle alkaa langeta epäilyksiä. Juokohan se liikaa, käyttääkö jotain aineita, onko jo kokenut loppuun palamisen, eikä toipunut siitä? Elämä jatkuvan pienen epäluulon alla on varsin kuluttavaa. Siinä selviytyvät oivallisesti vain ne, joilla on rikkumaton luottamus omaan erinomaisuuteensa, ja jotka osaavat myydä itsensä.

Vierellä vaaniva riski leimautua luuseriksi on monille todellisuutta vieläkin. Luuseri on ihminen, joka ei ole selviytynyt, vaan niin sanotusti hävinnyt. Hän on voinut antaa periksi liian suurien paineiden tai liian monien vastoinkäymisten alla. Meillä kaikilla ei ole optimistista taistelijan luonnetta, vaan pettymysten sietokyvyn raja voi tulla nopeastikin vastaan.

Nämä ihmiset muuttuvat näkymättömiksi, koska he ovat monien mielestä niin masentavia. Heistä tulee tilastojoukkoa, josta yksilöt eivät erotu. Heistä tehdään yleistyksiä ja heidän kohtalonsa on vajota ikäryhmiksi mm. sairastavuus-, työttömyys-, lääke- ja alkoholitilastoihin. Tilasto ei kerro oikeista elävistä ja kokevista ihmisistä.

Vaikka heidän joukossaan olisikin niitä, jotka räpiköivät siipirikkoina rannalle elämän myrskyävältä mereltä, he eivät ole niitä selviytyjiä, joita tämä aika kaipaa.

He ovat vain hengissä – toistaiseksi.

Kun oopperassakin pitää pelätä – vai pitääkö?

Helsingin Sanomat (28.9.) otsikoi tosi rämäkästi Berliinissä toimivan Deutsche Operin johdon päätöksen perua Mozartin Idomeneo-oopperan näytökset. Otsikko Ooppera häpäisi itsensä todella hyppäsi silmille pääkirjoitussivulta.

Perumisen syy oli oopperan loppunäytös, jossa nimihenkilö heiluttelee jumalhahmojen irtileikattuja päitä. Ohjaaja on niputtanut samaan joukkoon kreikkalaisten Poseidonin, kristittyjen Jeesuksen, islamilaisten Muhammedin ja Buddhan. En tiedä ohjaajan aivoituksia, mutta tuntuisi luontevalta olettaa hänen halunneen rinnastaa kaikki suuret uskonnot toisiinsa.

Johdon päätöksen tekee kiinnostavaksi se, että sama esitys pyöri näyttämöllä jo vuonna 2003, mutta silloin se ei suuremmin herättänyt kummastusta. Mutta nyt oopperan johdon oli vallannut pelko siitä, että he aiheuttavat samanlaisen tai ainakin samantapaisen reaktion kuin tanskalaisen Jyllands Postenin taannoiset pilapiirrokset. He eivät halunneet loukata islaminuskoisia millään muotoa.

Tilanne kuulostaa jossain määrin tutulta. Siinä on samaa kuin suomalaisessa itsesensuurissa Neuvostoliitoin voimain päivinä. Pitää olla äärimmäisen varovainen, ettei suuri naapuri vain suutu tai loukkaannu tai molempia.

Meillä pelko oli enimmäkseen poliittista laatua ja sitä oli pohjustettu historian karvailla kokemuksilla. Berliiniläisen oopperan johto todennäköisesti pelkäsi väkivaltaista hyökkäystä, joka pahimmassa tapauksessa olisi terrori-isku.

Mutta pitääkö islaminuskoisia pelätä todella tällä tavoin?

Miltä mahtaa tuntua maltillisesta muslimista, joka kuulee että eurooppalaiset peruuttelevat kulttuurilaitoksiensa näytöksiä heikäläisten ääriryhmien takia?

Ehkä oopperan johdon reaktio paljastaa paitsi kohtuuttoman pelon, myös jotain eurooppalaisten suhtautumisesta muihin uskontoihin. Vanhojen kreikkalaisten merenjumalaa Poseidonia ei enää kukaan nousisi puolustamaan, mutta Jeesuksen pään heilutteleminen näyttämöllä voisi hyvinkin loukata kristittyjä. Silti kukaan ei tainnut sitä tehdä. Buddhalaisuuden vissi rauhanomaisuus suojannee heitä äkkireaktioilta.

Ilmeisesti islam mielletään näistä neljästä kaikkein ärhäkimmäksi uskonnoksi. Ei eurooppalaisten silti pidä ryhtyä vahtimaan mielessään, mitä kaikkea äkkiväärimmät muslimit saattaisivat tehdä. Jos päämääränä on rinnakkaiselo, nöyristeleminen ei ainakaan siihen suuntaan vie.

Miten digiaika näkyy seurakuntavaaleissa?

Marraskuun seurakuntavaalit ovat ensimmäiset, joiden tuloksiin digimedialla voi olla todellista vaikutusta. Voi silti käydä niin, ettei vaikutus ole vielä kovin tuntuvaa, mutta olen varma, että neljän vuoden kuluttua pääosin paperilla hoidettu kommunikaatio saa rinnalleen väkevät sähköiset mediat.
Aloitan tämän blogin siksi, että mielestäni esitteet ja muu perinteinen materiaali antaa aivan liian vähän tietoa ehdokkaista ja heidän ajatuksistaan. Tiedän myös, että blogi on riski, koska toimittajan kokemus on opettanut, että jos vain ajatus tai mielipide voidaan ymmärtää väärin, niin se ymmärretään väärin.
Silti otan riskin ja ryhdyn kirjaamaan mietteitäni tähän blogiin sen sijaan että vain jupisin niitä itsekseni keittiön pöydän ääressä.
Posti toi viime viikolla mormonien uuden temppelin esitteen. Se oli ilmeisti jaettu kaikkin talouksiin pääkaupunkiseudulla. Ulkoasu oli elegantti, taitto siistiä ja tietopakettia oli miellyttävä lukea.
Hieman minua häiritsi, että Myöhempien Aikojen Pyhien yhteisö kutsuu itseään kirkoksi, vaikka se on Suomessa rekisteröity vain uskonnolliseksi yhteisöksi. Luokiteltaessa uskonnollisia yhteisöjä, mormonit ja jehovan todistajat jätetään kristillisten kirkkojen ulkopuolelle, koska niiden opetuksessa Jeesuksen merkitys jää muiden tekijöiden varjoon.
Eniten jäin kuitenkin miettimään mormonien suhdetta yksineläviin ihmisiin. En löytänyt esitteestä sanaakaan asiasta. Sen sijaan perheen ja suvun merkitystä korostettiin erittäin paljon. Liekö unohdus ollut tahallinen vai tahaton, mikä olisi mielestäni vielä pahempi asia.