Monday, February 23, 2015

Terveisiä kuoleman portilta


Terveisiä kuoleman rajalta

Siitä on nyt suunnilleen viisi kuukautta kun olin kuolla.
Putosin perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon väliseen kuiluun.
Kyse saattoi olla tunneista.

Vasta kun olin täysin tajuton ja korkeassa kuumeessa ”kelpasin” potilaaksi.

Kolmena peräkkäisenä päivänä päivystykset lähettivät kotiin. Onneksi ystävät löysivät nipin napin ajoissa.

Sairaus oli aivokalvontulehdus, joka on yli kuusikymppiselle vaarallinen. Ilmeisesti se on liian harvinainen että Haartmanin sairaalan päivystys olisi sen tunnistanut. Sen sijaan ani varhain ambulanssilla tullut, pahasti kipuileva ihminen pantiin vielä kolmannellakin kerralla jonoon odottamaan lääkäriä ja palautettiin taas kotiin särkylääkkeen kera.

Kukaan ei ilmeisesti huomannut että hirvittävää päänsärkyä valittava ihminen oli käynyt jo kahtena edellisenä päivänä hakemassa apua päivystyksistä. 

Kivusta itkevälle ihmiselle luvattiin koko ajan ”kohta lääkäri tulee”. Lääkäri tuli kuuden tunnin kuluttua ja viiden tunnin päästä tuskainen ihminen lähetettiin kotiin vielä kerran.

Neljäntenä päivänä olikin jo todella kiire.

Hoitohenkilökunnan kommentit jonottajasta olivat vähemmän kunnioittavia. Levottomat jalat – oireista kärsivä ei pysy paikallaan, mikä ärsytti henkilökuntaa. ”Se on vain sekava vanha nainen” todettiin kun pyysin tiettyä lääkettä vaivaan.

Ei kai sekava ihminen osaa nimetä sairauttaan ja siihen auttavaa lääkettä? Levottomat jalat näytti olevan lähes kaikille tuntematon. Vain yksi ensihoitaja tiesi, kuinka hankala sairaus voi olla.

Äkillistä sairastumista varten pitäisi olla ennakoivia kursseja.

Kahden erillisen sairaanhoidon organisaation toiminta pitäisi tuntea, jotta sairastunut tietäisi, minne hakeutuu, milloin ja millä välineellä. Sellaista tietoa ei ensimmäistä kertaa sairastuneella voi olla.

Kokematon luulee, että kun tilaa ambulanssin, se vie hänet sinne, mistä on edellisenä iltana lähetetty kotiin.  Niin ei käy, vaan kaikki alkaa alusta. Tieto erikoissairaanhoidon ja perus”terveyden”hoidon välillä ei kulje.

 Jonoon vain, vaikka olisit miten sairas ja tuskainen.

Kuinkahan moni on oikeasti kuollut, koska häntä ei ole arvioitu riittävän sairaaksi. Ainakin tuli selväksi että kivusta itkeminen tulkitaan joka paikassa vain keinoksi etuilla jonossa.

Ehkä terveyskeskuksissa ja päivystyksissä olisi aika lisätä hoidon tarpeen arvioijien koulutusta.














Labels: , , ,

Saturday, January 28, 2012

Tarvitseeko hiippakunta oman hallinnon?

Kyllä ja ei.

Kyse lienee siitä, onko maallikoista ja papeista koostuvalla hiippakuntavaltuustolla sellaista roolia ja merkitystä, että valitut jäsenet pitävät mielekkäänä osallistumistaan sen toimintaan.

Nykyisillä hiippakuntavaltuustoilla on oikeasti hyvin vähän vaikutusmahdollisuuksia. Paras väylä ovat aloitteet, joita jäsenet voivat tehdä ja tuoda käsittelyyn. Hiippakunnan talouteen ja toimintaan valtuustolla ei juuri ole sanomista, koska asiat valmistellaan kirkkohallituksessa ja kapitulissa. Valtuusto vain hyväksyy sille tuodun ehdotuksen.

Näin ei kuitenkaan tarvitse olla.

Kirkon hallinto muistuttaa paljolta valtion ja kuntien hallintoa. On valtakunnallinen taso, kirkolliskokous, entisten läänien taso, hiippakunnat ja kuntien taso, seurakunnat.

Läänit ovat valtakunnan tasolta kadonneet, mutta kirkossa hiippakunnat ovat voimissaan, koska ne ovat todella vanhoja perusrakenteita, joista ei niin vain luovuta.

Kuntauudistus on vienyt paljon voimia ja aiheuttanut kitkaa seurakunnissa, koska niiden on pitänyt yhdistyä periaatteessa samassa tahdissa kuin kuntien.

Kirkon keskushallinnossa laaditaan parhaillaan suunnitelmaa, jossa yhdistämisissä otettaisiin aivan toinen tahti. Perusyksikkö olisi vähintään rovastikunnan, jollei peräti puolen hiippakunnan kokoinen. Silloin seurakuntien ei tarvitsisi tuskaisesti odottaa, koska seuraava yhdistyminen tulee ja miten hankala se mahtaa olla.

Yhdellä kertaa syntyisi eräänlaisia suuria seurakuntayhtymiä ympäri maan. Ne hoitaisivat keskitetysti hallinnolliset asiat ja paikalliset seurakunnat saisivat paneutua toimintaansa.

Silloin hiippakuntahallinnon rooli olisi aivan toinen kuin nykyisin. Hiippakuntavaltuustot olisivat uuden suuren ”rovastikunta- tai hiippakuntayhtymän” vastuullisia toimielimiä ja ne vastaisivat seurakuntien kehittämisestä ja toiminnasta omalla alueellaan.

Tuleva tai viimeistään vuonna 2016 valittava kirkolliskokous päässee ottamaan kantaa ”suureen harppaukseen”. Harppaukselle olisi todella jo tilausta.

Labels: , ,

Monday, January 23, 2012

Ikäsyrjintää kirkossa ja politiikassa

Eilisissä presidentinvaaleissa nousi esiin kysymys ikärasismista, siis oikeammin ikäsyrjinnästä. Sen lausui ääneen itse reilusti yli seitsemänkymppinen Elisabet Rehn ja saman asian nosti esiin myös Liisa Jaakonsaari.

Liisa Jaakonsaari totesi, että EU-parlamentin perspektiivissä Tarja Halonen, 68 v. on täysin kelpoinen vaativiin kansainvälisiin tehtäviin. Ranskassa ja Saksassa poliitikon ikä ei ole este, jos hän muuten on pätevä ja osaava. Suomen politiikassa ikä nousi esteeksi niin 70 vuotta täyttäneelle Paavo Lipposelle - kuin ehkä myös Paavo Väyryselle, 65 v.

Suomessa on saatu syntymään erittäin vahva ilmapiiri, jossa ihmiset eivät usko kenenkään eläkeiän saavuttaneen voivan toimia täysipainoisesti ja täyspäisesti paitsi ehkä Jukka Virtasen ja Claes Anderssonin.

Syrjivä ajattelu jyrää myös kirkossa ja varsinkin pääkaupunkiseudulla. Viime seurakuntavaaleissa äänestäjillä taisi olla aika yleinen näkemys, että kokemus ja ikä merkitsevät samaa kuin taantumuksellinen ajattelu. Siis kyvyttömyyttä katsoa eteenpäin ja arvostaa vain mennyttä.

Kokemus on korvaamatonta

Vaikutelma syntyi siitä, että päättäjistä todella suuri osa vaihtui uusiin, joiden kirkollinen kokemus ja osaaminen vaatii vielä runsaasti täydentämistä.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten nuoruuteen ja tuoreuteen uskovat luottamushenkilöt toimivat kirkolliskokousvaaleissa. Ehkä he haluavat uusia kirkon ylimmän luottamushenkilöjohdonkin jotta kirkko uudistuisi.

Valitettavasti kirkon kehittäminen ja päätöksenteko ovat pitkäjänteisiä prosesseja, joiden on noudatettava olemassa olevia säännöksiä. Se harmittaa monia kirkon päätöksenteossa mukana olleita ja olevia. Julkisoikeudellisen yhteisön päätöksenteko ei muutu nopeammaksi vaihtamalla päättäjät nuorempiin niin suuressa määrin kuin mahdollista.

Kirkko uusiutuu jatkuvasti

Kirkko on ihmiskunnan historiassa pisimpään pystyssä pysyneitä organisaahttp://www.blogger.com/img/blank.giftioita. Se on onnistunut siirtämään osaamista ja kokemusta eteenpäin ja yhdistämään sitä uuteen ja innostavaan. Tämä ei tapahdu tyrkkäämällä kokeneet ja osaavat ihmiset sivuun, jotta uudet ja tuoreet ihmiset voivat ottaa vallan kuten taistolaiset 70-luvulla.

Kirkon kehittämisessä tarvitaan sekä nuoria innostuneita ihmisiä että kokeneita konkareita, jotka estävät nuoria hakkaamasta päätään seinään. Kokeneet voivat kertoa, mistä löytyvät kaikki ne väylät, joiden kautta asioita kannattaa viedä eteenpäin.

Nykyinen kokemusta vähättelevä ilmapiiri on oikeasti masentava ja epämiellyttävä.

Labels: , ,

Monday, January 05, 2009

Se on ihan käyttäjästä kiinni - onko?

Minulta katosivat Tallennetut sähköpostit.

Olen aika huono tuhoamaan postejani ja niinpä otin käyttöön oman kansion niille posteille, jotka haluan löytää vaivattomasti. Esimerkiksi juttuihin liittyvät pohja-aineistot, kokouspäivämäärät, kutsut ja muu sellainen, jota ei heti kirjaa mukana kulkevaan allakkaan.

Selviteltyäni eri tahoilta, onko posteja mahdollista kaivaa esiin tietokoneen uumenista, ilmeni, että ne olivat lopullisesti päätyneet bittien taivaaseen.

Erikoista oli, että tuhansia kertoja tehty viestin poistaminen käynnisti prosessin, jonka tuloksena kokonainen kansio todellakin katosi lopullisesti.

Kun toisessa yhteydessä päivittelin tätä nuorelle osaajalle - äänestä päätellen noin 20-25 v. - sain näpsäkän vastauksen:

"Se on ihan käyttäjästä kiinni". Siis se mitä vahinkoja tapahtuu, ymmärsin.

Poistettujen/ Työkalut-valikon/ Asetusten/ lehdeltä Muut (!!!) löytyy säätö, jolla voidaan estää poistettujen poistaminen. Eikä sekään käy vain OK:ta painamalla, vaan on tiedettävä toinenkin asia.

Pelottava tulevaisuus

Meille, jotka pääsimme perehtymään tietotekniikan saloihin vasta noin nelikymppisinä ei koskaan ole karttunut sellaista osaamista, joka perustuisi asioiden ja mekanismien syvälliseen ymmärtämiseen.

Kuvittelen, että vaikka peruskoulussa ei tietotekniikkaa kai kummemmin opeteta, monet nuoret tietävät ohjelmistoista ja käyttöjärjestelmistä suunnattomasti enemmän kuin me, joiden oppiminen perustuu erilaisiin kursseihin ja ennen kaikkea yritykseen ja erehdykseen.

Nuoren osaajan kommentti herätti aika kammottavan ajatuksen.

Entä jos hänen tasoisensa osaajat määrittävät tulevaisuudessa, mitä kaikkea on osattava yhteydenpidossa esimerkiksi sosiaali- tai terveyspalveluiden tai verottajan tai Kelan kanssa? Näihin ihminen joutuu turvautumaan lähes hautaan saakka. Mitä tapahtuu, jos tietotekniset taidot eivät riitä tai ovat päässeet unohtumaan?

Edessä on silloin aivan uusi syrjäytymisen laji: tietotekninen syrjäytyminen. Kun vanheneva ihminen ei halua vieraita ihmisiä edes kotiinsa käymään, miten syvälle yksityisyyteen tunkeutukaan se, joka hoitaa toisen puolesta lomakkeet, hakemukset, veroilmoitukset, lääkärinlausunnot ja erilaiset hakemukset. Ikä aiheuttaa vääjäämättä älyllisten toimintojen heikkenemistä. Jo nyt on tehty vanheneville sopivia kännyköitä, mutta kun kukin vanhenee omalla tavallaan, eivät nekään kaikille toimi.

Jos huonosti käy, nokkelille huijareille koittavat parinkymmenen vuoden sisällä loistavat markkinat.

Labels: , , ,

Thursday, November 06, 2008

Huonon maun juhla

Posti on viime päivinä tuonut ainakin kolmet joulukortit. Niitä lähetetään siinä toivossa, että vastaanottaja maksaisi vapaaehtoisen maksun korteista.

Korttikokoelma varmaan valitaan niin, että se miellyttäisi mahdollisimman monien makua. Ei liian hienoja eikä liian koristeellisia. Silleen keskivertosuomalaiselle sopivia.

Jos näistä valikoimista voi jotain päätellä, suomalaisten maku on aika kehittymätön.
Ja tämä on kauniisti sanottu.

Kun vuosia sitten aloin perehtyä mainosalaan, minulla kävi uskomaton onni.
Tutustuin heti aluksi yhteen alan huippugraafikoista, joka oli mitä vaatimattomin ja viisain ihminen. Hän ei valitettavasti ole enää keskuudessamme, mutta olen hänelle paljosta velkaa.

Tämä mies oli Asko Kekkonen ja hän työskenteli Alform Oy:ssä kun elettiin 1980-lukua.

Asko opetti minulle paljon visuaalisesta yksinkertaisuudesta. Hän oli myös niitä ihmisiä, jolla oli terve itsetunto ja joka tiesi oman osaamisensa arvon.

Askon lempikäsitteitä oli ”visuaalinen roska”. Ymmärsin, että se oli kaikkea sitä, mikä oli turhaa. Oli turhaa koreilua, turhaa tilan täyttöä ja ennen kaikkea huonoa makua.

Jo silloin ajattelin, miten hankalaa on elää ja katsella ympäröivää maailmaa Asko Kekkosen silmin. Sen voisi ehkä konkretisoida vertaamalla toisiinsa amerikkalaisen pokkarin riemunkirjavaa kantta ja suomalaisen graafikon suunnittelemaa pelkistettyä ja läpiajateltua kirjan kantta.

Tai joulukoristettua kauppakeskuksen käytävää ja italialaista varhaisrenessanssin aikaan rakennettua luostarin pihaa.

Kun ihmettelen keskivertosuomalaisen makua, ehkä toinen vertauskohta olisivat Kehä III:n varrella olevat huonekalukaupat. Ne kertovat siitä, miten suomalaiset sisustavat kotinsa. Eihän kauppias pane tarjolle sellaista, mikä ei käy kaupaksi.

Ja väitän silti, että suomalaisten maku on parantunut aika lailla 20-30 vuoden aikana.
Ihan siksi, että tarjolla on myös paljon kaunista.

Jos ihmisellä on sisäistä kauneuden ja esineiden suhteiden tajua, värisilmää ja materiaaliymmärrystä, se pääsee kukoistamaan kun saa ”ravintoa”.

Eikä saa unohtaa, että suomalaiset miehet ovat maailman sivu osanneet tehdä mittasuhteiltaan kauniita taloja ja naiset mitä tyylikkäimpiä käsitöitä ja vaatteita.

Kauankohan kestänee, ennen kuin joku uskaltaa lähettää oikeasti tyylikkäitää ja kauniita kortteja silläkin riskillä että joku sanoo: Onpas ne kuivan oloisia?

Labels: , , ,

Tuesday, October 21, 2008

Eläköön Jyrki Korhonen!

Että kuka Jyrki Korhonen?

Se Kansallisoopperan oivallinen basso, jota saa kuulla kaikenlaisissa pienehköissä bassorooleissa. Valmistunut Sibelius-Akatemiasta ja laulanut kahdessakin saksalaisessa oopperatalossa 1990-luvulla. Kuuluu nyt oman oopperan solistikuntaan.
On muuten joukon ainoa basso.

Boris Godunovin tiistai-illan esitys oli minulle riemastuttava kokemus. Ainakin kolme loistavaa laulajaa: Matti Salminen (basso), Jyrki Korhonen (basso) ja Lassi Virtanen (tenori).Oi mitä äänten linjakkuutta ja ilmaisuvoimaa!

Muutenkin venäläiset oopperat tuntuvat melkoisen ”omilta”, erityisesti samaisen Modest Musorgskin toinen teos Hovantshina on yksi lempioopperoistani.

Mikä Jyrki Korhosesta tekee korvissani niin hyvän? Hänen äänessään ei ole mitään turhaa vibraatiota, joka tuntuu yleistyvän kuin kulkutauti. Toisille se tulee iän myötä, monet opettelevat vibraation isolla työllä.

Korhosen ääni virtaa vapaasti koko äänialan alueella, siinä ei ole mitään pakonomaista ja lisäksi Korhonen hallitsee loistavasti myös äänen volyymin vaihtelut. Ei ole aivan yksinkertaista laulaa hiljaa, hienostuneesti ja kuitenkin niin, että sanat erottuvat peräpenkille asti.

Jyrki Korhosen laulutaiteen erinomaisuus tuli tiistai-iltana hyvin esille vertailussa Matti Salmiseen, jota pidetään yhtenä maailman parhaista Boriksista. Kun Korhonen munkki Pimenin roolissa lauloi tsaari Borikselle, kuulijoille kirkastui kerralla, miten korkeaa tasoa Jyrki Korhonen laulajana on.

Muita laulajia en ryhdy arvioimaan, siihen ei osaamiseni riitä, mutta silti ihmettelin monien laulajien äänessä olevaa ”pakottamisen” tuntua.

Hyi hyi! Minne on kadonnut oopperaan perusasioihin kuuluva bel canto –laulutyyli? Se tarkoittaa sananmukaisesti kaunista laulua. Siinä pyritään yksinkertaiseen ja linjakkaaseen laulutyyliin, jossa laulajan ääni soi sävykkäästi ja vapaasti. Oikeaoppisesti bel canto –laulajat taitavat olla enimmäkseen sopraanoita ja tenoreita, mutta käytän termiä hieman omavaltaisesti.

Wikipedian mukaan viime vuosikymmenten tunnetuimpia bel canto –laulajia ovat naisista Maria Callas ja Joan Sutherland. Miehisiä bel cantoja ovat Juan Diego Flóres ja William Matteuzzi, jota kuulee monissa Rossini-levytyksissä.

Omia ”bel canto” suosikkejani ovat mm. Mirjan Helin –kilpailun voittaja amerikkalais-kuubalainen Eglise Gutiérrez, Cecilia Bartolli ja monet vanhan musiikin esittäjät kuten Emma Kirkby tai kotimainen ryhmä Lumen valo.

Labels: , , ,

Saturday, September 13, 2008

Rakkaa papit, älkää lukea lopottako

Aurinkoinen syyspäivä ja vanha tunnelmallinen kirkko. Siellä häät, joissa juuri sopivasti väkeä.
Ihan mukava pappikin, mutta….

Tietenkään kukaan ei osannut laulaa virttä, mutta ei se mitään. Urkuri soitti häämarssin niin kuin piti ja loppuun jonkun Bachin kymmenestä pienestä preludista.

Mutta voi rakas vihkipappi, jonka nimeä en edes tiedä. Miksi sinä luit tekstit, sen sijaan että olisit puhunut ne kuin ihminen toiselle? Puhuit puheesi, mutta käsikirjan ja raamatun tekstit vain luit. Silloin kuulijalle tulee tunne, että olet pelkästään töissä. Olet jossain sivussa, et lähellä vihkiparia.

Hieman lisää keskittymistä, hieman puhenopeuden pudotusta ja halu tulla lähelle, vaikka tekstit eivät olekaan puhekieltä. Sillä asiat olisi muutettu.

Et olet yksin tässä kirkossa. Niin lukemattomat kerrat olen harmitellut, miksi liturgi vain ns. lukee. Miksei hän voi olla läsnä kokosydämisesti?

Yksi syyllinen on käsikirja. Sen tekstejä ei ole tehty suuhun käypäisiksi, vaan silmään sopiviksi. Kaikki tekstit on hiottu viimeisen päälle ja silloin väliin ei jää yhtään liikaa sanaa. Se taas vaatii tekstin käyttäjältä huolellista paneutumista, jossa mietitään painotukset ja varsinkin tauon paikat. Hyvin tehtynä tulos ei ole näytelmätekstiä, vaan kohti tulevaa ja läsnä olevaa puheilmaisua.

En tiedä, kuuluuko käytännöllisiin harjoituksiin nykyisin myös puheilmaisua. Jos ei kuulu, niin olisi korkea aika korjata tilanne. Jos asialle jo tehdään jotain, voin elää toivossa, että jonain päivänä kuulen papin puhuvan niin, että tunnen hänen olevan läsnä eikä töissä.

Labels: , ,